Jos jotakin laajempaa peliä tarkastellaan useamman alapelin sarjana, on mahdollista että optimaaliset tulokset alapeleissä tuottavat kokonaisuuden kannalta ei-optimaalisen tuloksen.
Asiaa voisi havainnollistaa ajattelemalla veden virtausta. Kuvitellaan jokin maasto, jossa on epäsäännöllisiä maastonmuotoja ja korkeuseroja. Alin potentiaalitaso on merenpinta. Sijoitetaan lähde korkeimmalle maastonkohdalle ja sovitaan että lähteestä pulppuavan veden tavoitteena on päästä mahdollisimman nopeasti mereen.
Optimaalinen ratkaisu olisi tietysti suora, kalteva putki lähteeltä lähimpään meren rantaviivan pisteeseen. Tällöin olisi kyse yhdestä pelistä ilman alipelejä. Näin ei tietenkään luonnossa ole, vaan veden virtaus maastossa on pikemminkin sarja hyvin pieniä pelejä joissa jokaisessa tavoitellaan optimaalista ratkaisua.
Vesi lähtee virtaamaan lähteeltä alamäkeen sinne minne se helpoimmin pääsee. Eteenpäin virratessaan jokaisessa yksittäisessä pisteessä vesi valitsee juuri sillä hetkellä optimaalisen reitin. Näiden pisteiden sarja muodostaa joen uoman. Aikaisemmissa pisteissä tehtyihin valintoihin ei voi enää vaikuttaa, eikä tulevista pisteistä ole vielä tietoa.
Tuloksena muodostuu ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana kiemurteleva joen uoma koskineen ja suvantokohtineen joka päätyy lopulta mereen. Asettamaamme tavoitteeseen nähden uoman linjaus voi olla hyvinkin kaukana optimaalisesta ratkaisusta eli suorasta putkesta.
Tällaisella tehottomuudella perustellaan mm. keskusvallan tarpeellisuutta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti