Takapihan tarinoita

Yhteisistä asioista, kuten esimerkiksi julkisista palveluista tai maankäytöstä päätettäessä törmätään sangen usein nimby-ilmiöön. Termi nimby tulee englannin kielen sanoista Not In My BackYard - ei minun takapihalleni. Termi tarkoittaa yksittäistä toimijaa, joka kokee haittaa ylemmän tai laajemman tahon tekemästä yleishyödyllisestä päätöksestä ja siksi vastustaa sitä.

Kuvitellaan esimerkiksi kaupunki, jossa on 1000 asukasta. Kaupungissa ei ole lainkaan jätehuoltoa vaan jätteet heitetään kadulle. Jätteenkäsittelykeskus pienentäisi kokonaishaittaa ja keskittäisi sen pienelle alueelle. Kokonaisuutena kaupunki siistiytyisi, mutta perustettavan jätekeskuksen välittömässä läheisyydessä asumismukavuus heikkenisi. Näin ollen kaikki kaupungin asukkaat ovat yhtä mieltä siitä että jätteenkäsittelykeskus kannattaisi kyllä rakentaa, kunhan sitä ei vaan rakenneta juuri minun takapihalleni.

Peliteoreettisesti tarkasteltuna kyseessä on eräänlainen monen pelaajan versio vangin dilemmasta. Kokonaisedun tavoitteleminen johtaa todennäköisesti henkilökohtaiseen haittaan.

Esimerkkitapauksessa ongelma voitaisiin ratkaista tehokkaasti vaikkapa seuraavalla tavalla: Asukkaat sopivat, kuinka suuren hinnan jokainen talonomistaja on valmis maksamaan siisteistä kaduista. Tämä hinta kerrotaan asukkaiden määrällä eli tuhannella. Näin saadaan maksimihinta mikä jätehuollosta ollaan valmiita maksamaan. Järjestetään tarjoushuutokauppa, jonka lähtöhinta on saatu maksimihinta. Edullisimman tarjouksen tehnyt saa takapihalleen jätteenkäsittelylaitoksen ja hyvityksenä muiden asukkaiden maksamat korvaukset. Mahdollinen tinkimällä syntynyt erotus palautetaan muille asukkaille. Jos kukaan ei suostu myymään takapihaansa edes maksimisummasta, jätteenkäsittelylaitosta ei kannata perustaa.

Oikeassa elämässä ongelmat ovat usein monitahoisempia eli epäsymmetrisempiä. Saattaa esimerkiksi olla niin, että jätteenkäsittelylaitos kannattaisi perustaa liikenteellisistä syistä johonkin tiettyyn paikkaan. Paikka sattuu sijaitsemaan harvaan asutulla seudulla, jonka ainoa asukas on rakasta pikku tölliään hoitava orpo sotaveteraanin leski. Hänelle oma koti on niin rakas, että hän ei kerta kaikkiaan suostu myymään sitä mistään rahasummasta. Liikenteellisesti toiseksi paras paikka sijaitsee tiheään asutun lapsiperheiden asuinalueen läheisyydessä ja muut paikat ovat selkeästi huonompia.

Ellei sovintoratkaisuun päästä, sukeutuu vastaavista tilanteista usein pitkiä ja vaikeita oikeusprosesseja. Viimeisenä keinona kunta voi lunastaa haltuunsa yksityisen maaomaisuutta kehittämiskorvausta vastaan MRL:n nojalla. Oikeusprosessiin kuluu usein paljon aikaa ja rahaa, jotka ovat aina joltakulta poissa. Kunnan oikeudenkäyntikulut maksaa veronmaksaja joka myös kärsii päätöksen viivästymisestä. Oikeusjutun hävitessään taas maanomistaja joutuu maksamaan viulut ja saattaa päätyä menettämään maaomaisuutensa omasta mielestään aivan liian alhaiseen hintaan. Sitten soitetaan Karpolle.

Nämä ovat aikuisten ihmisten hankalia asioita. Pahimmillaan kunnan lunastusoikeus saattaa johtaa suoranaisiin oikeusmurhiin. Kunnalla ei ole tarvetta maksaa pyydettyä hintaa jos kerran voidaan päästä halvemmallakin käyttämällä lakia pakottamiseen. Toisaalta, jos kauppoja ei synny niin yhden vastarannankiisken hangoittelu saattaa johtaa massiivisiin vaihtoehtoiskustannuksiin muille kunnan asukkaille.

Kaikkia ei voida aina miellyttää. Suomalaiseen tapaan asiaa hoitava virkamies tyypillisesti ratkaisee kiistan jollakin parhaaksi katsomallaan kompromissilla, johon oikein kukaan ei ole tyytyväinen. Se on demokratiaa eli byrokratiaa.

Linkkejä:

Väitös nimby-ilmiöstä
kunnat.net - Kehittämiskorvaus ja muut maapolitiikan keinot