Kasvottoman kohtaaminen

Puoluetoimiston kyltissä on jostain kumman syystä vihreää.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt luomaan itsestään viime vuosina muodikkaasti vihreämpää kuvaa (kaikkien muidenkin puolueiden tapaan). Joulun alla suoritetussa äänestyksessä kuitenkin linjattiin näin. En nyt ota tässä henkilökohtaisesti kantaa siihen, olisiko lakiehdotus pitänyt hyväksyä vai hylätä.

Päästökaupan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yhteensovittaminen tuntuu vaikealta palalta sosialisteille. Häiritsevää on ilmeisen tahallinen älyllinen epärehellisyys, kun toisaalta vaaditaan äänten kalastelemiseksi päästöjen leikkaamista mutta käytännössä tyrmätään ehdotukset jotka heikentäisivät konkreettisesti tavallisten ihmisten kulutuspotentiaalia tai lisäisivät "eriarvoisuutta".

Totta onkin, että päästökaupasta kärsisivät suhteellisesti kaikista eniten pienituloiset. Suomalaiset ovat äänestäneet säännöllisesti gallupeissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen ympäristöasioita tärkeämmäksi. Kumpikin on poliittisena tavoitteena ihan ymmärrettävä, mutta kahdella tuolilla istuminen sekä hankalaa että välillä hassun näköistä.

Ympäristökysymykset ovat vain yksi osa-alue, jolla vihervasemmistolainen logiikka nyrjähtää usein samalla tavoin. Tätä voisi kutsua kasvottoman kohtaamiseksi. Ideologisessa diskurssissa vihollinen on lähes poikkeuksetta jokin hämärä, yksilöimätön taho: tyypillisessä kirjoittelussa vilisevät pahiksina yhtenään sellaiset geneeriset termit kuten ylikansallinen pääoma, suuryritykset, herrat, tehotuotanto, patriarkaatti, porvarit, uuslibertaristiset ja neokonservatiiviset piirit, taantumukselliset voimat, jne. Olennaista on että pahalle ei anneta kasvoja, tai sitten ne kuuluvat jollekin arvostelun yläpuolella olevalle syntipukille.

Maksumieheksi kaikista vääryyksistä halutaan aina jotakin tällaista kasvotonta tahoa. Tavalliselle ihmiselle ei saisi tapahtua mitään. Kun taho saakin sitten välillisesti kasvot, tulee itku. Kun suuryritys yllättäen viekin kannattamattomat työpaikkansa pois Suomesta, aletaan itkemään työttömiksi joutuneiden duunareiden kohtaloa ja vaatimaan valtion väliintuloa. Jos energian hintaa nostetaan päästöjen leikkaamiseksi, aletaan itkemään tavallisten ihmisten kyykyttämisestä kohtuuttomilla bensa- ja sähkölaskuilla. Uuteen ongelmaan tarvitaan taas uusi kasvoton syyllinen.

Toisaalta vasemmistolaisessa diskurssissa on tyypillisiä uhriryhmiä, esim: vähemmistöt, homot, naiset, lapset, taiteilijat, maahanmuuttajat, köyhät, prekariaatti. Nämä ryhmät ja niihin kuuluvat henkilöt ovat lähtökohtaisesti uhreja ja viattomia, ja jos olisivat sattumalta saattaneet lavealle tielle langetakin niin syy löytyy välttämättömyyden pakosta johon jokin kasvoton paha taho on heidät ajanut. Sama ulkopuolinen syntipukki tarvitaan, jos kahden uhriryhmän edut asettuvat ristiriitaan. Kummatkinhan lähtökohtaisesti syyttömiä; koko valitettavalle kiistalle osoitetaan aiheuttajaksi valkoinen heteromies/patriarkaatti/USA/jne.. ja koko ongelma hymistellään hiljaiseksi.

Parodioiminen menee vaikeaksi tunnetuista syistä.

[jatkettu 24.01]