Ajatusten Tonava

Jos jotakin laajempaa peliä tarkastellaan useamman alapelin sarjana, on mahdollista että optimaaliset tulokset alapeleissä tuottavat kokonaisuuden kannalta ei-optimaalisen tuloksen.

Asiaa voisi havainnollistaa ajattelemalla veden virtausta. Kuvitellaan jokin maasto, jossa on epäsäännöllisiä maastonmuotoja ja korkeuseroja. Alin potentiaalitaso on merenpinta. Sijoitetaan lähde korkeimmalle maastonkohdalle ja sovitaan että lähteestä pulppuavan veden tavoitteena on päästä mahdollisimman nopeasti mereen.

Optimaalinen ratkaisu olisi tietysti suora, kalteva putki lähteeltä lähimpään meren rantaviivan pisteeseen. Tällöin olisi kyse yhdestä pelistä ilman alipelejä. Näin ei tietenkään luonnossa ole, vaan veden virtaus maastossa on pikemminkin sarja hyvin pieniä pelejä joissa jokaisessa tavoitellaan optimaalista ratkaisua.

Vesi lähtee virtaamaan lähteeltä alamäkeen sinne minne se helpoimmin pääsee. Eteenpäin virratessaan jokaisessa yksittäisessä pisteessä vesi valitsee juuri sillä hetkellä optimaalisen reitin. Näiden pisteiden sarja muodostaa joen uoman. Aikaisemmissa pisteissä tehtyihin valintoihin ei voi enää vaikuttaa, eikä tulevista pisteistä ole vielä tietoa.

Tuloksena muodostuu ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana kiemurteleva joen uoma koskineen ja suvantokohtineen joka päätyy lopulta mereen. Asettamaamme tavoitteeseen nähden uoman linjaus voi olla hyvinkin kaukana optimaalisesta ratkaisusta eli suorasta putkesta.

Tällaisella tehottomuudella perustellaan mm. keskusvallan tarpeellisuutta.

Sananen sosiaalisesta suosiosta

Sovitaan, että tykkäämispelit ovat nollasummaisia. Tykkäämistä on yleensä olemassa jollakin tarkasteltavalla aikavälillä vain rajallinen vakiomäärä tai sitä on ainakin hyvin vaikeaa luoda lisää. Tällöin se tykkääminen, mikä on yhdelle kohteelle lisää on joiltakin toisilta poissa. Näin on kenties selkeimmillään demokraattisissa vaaleissa.

Politiikka ja äänten kalastelu ovat siksi opettavainen ilmiö. Miten suosio vaikuttaisi rakentuvan? Millaiset poliitikot ovat suosituimpia? Millaiset eivät?

Isänpäivän kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä Suomen suosituimmaksi mieheksi äänestettiin Matti Vanhanen. Mielipidemittauksissa Vanhanen on saanut paremmat arvosanat kuin yksikään aiempi pääministeri. Vanhasen imagoon liitettäviä adjektiiveja ovat harmaa, neutraali, tavallinen, asiallinen. Hän ei ole tunnettu voimakkaista kannanotoistaan suuntaan eikä toiseen. Kärjistäen sanottuna: Kun ei tee mitään, ei tee virheitä. Yleensä muutosta vastustetaan.

Eräs ensi eduskuntavaalien ääniharavaksi veikkailtu poliitikko on Maria Guzenina. Kotisivullaan hän esittää teesinsä. Tuskin kukaan vastustaa periaatetasolla peruspalveluiden ja ihmisten hyvinvoinnin edistämistä. Keinoista niiden takaamiseen voidaankin jo olla useampaa mieltä, joten niiden suhteen ei kannata antaa kovin tarkkoja lausuntoja. Kärjistäen sanottuna: Kannata suosittuja asioita, vältä hankalia.

Jotta politiikassa voisi olla sankareita, tarvitaan myös syntipukkeja. Toisinaan joudutaan tekemään myös vaikeita ratkaisuja monen huonon vaihtoehdon välillä. Valitsipa niin tai näin, päätöksen tehneet leimautuvat helposti loppuiäkseen; esim. Iiro Viinanen, Raimo Sailas. Jos aikoo pysyä yleisön suosiossa, oikeasti vastuulliset asemat ovat usein haitallisia (mutta kaikki suosiolle haitallinen toiminta ei ole välttämättä vastuullista).

Populistisia toimintamalleja retoriikan tasolla: Kannata ja puhu vain mukavia asioita. Suhtaudu neutraalisti tai älä ota lainkaan kantaa ikäviin asioihin. Jos jotain ei-suosittua tarvitsee vastustaa, määrittele kohde riittävän epämääräisesti.

Linjanvedot ovat hienoa peliä. Tietyn tavoitesuosion kohderyhmän keskuudessa saavuttaakseen pitää erottua joukosta, mutta ei liikaa. Pitää jakaa mielipiteitä, mutta ei liikaa.

Harjoitustehtävä lukijalle: sovella muihin tykkäämispeleihin.

Lisäys 22.11: -

Niukkuuden priorisoinnista

Kuten jo vastasinkin anonyymille kommentoijalle, niukkuutta jaettaessa pelille on tärkeää määritellä jokin tarkasteltava aikaväli. Tyypillisesti mitä lyhyemmästä aikavälistä on kysymys, sitä vakiompia jaettavat resurssit ovat. Pidemmän aikavälin tarkastelussa saattaa hyvinkin tapahtua muutoksia. Näin on yleisemminkin, mutta jatketaan nyt kuitenkin tykkäämisestä.

Esimerkki: Henkilö kutsutaan kolmille illallisille. Sattuu kuitenkin niin, että kaikki kolme illalliskutsua on osoitettu samalle päivämäärälle. Kutsuttu joutuu nyt valitsemaan, mitä seuruetta päättää ilahduttaa läsnäolollaan ja millekä kahdelle joutuu vastaamaan kieltävästi.

Jos kutsut ovat kuitenkin muotoa "Tule pistäytymään joulukuussa!" niin kutsuttu ehtii sovittaa niin halutessaan kaikki kolme vierailua kalenteriinsa. Tosin hän saattaa joutua luopumaan jostakin muusta vähäarvoisemmaksi katsomastaan ajankäyttötavasta.

Nähdäkseni elämä on täynnä tuon kaltaisia valintatilanteita. Jatkuvasti joutuu valitsemaan harrastaako vai tapaa tyttö/poikaystäväänsä, jääkö ylitöihin vai viettääkö aikaa sukulaistensa parissa, katsooko televisiosta lempisarjaansa vai viettääkö aikaa kavereidensa kanssa. Aika ei riitä kaikkeen. Ajankäyttönsä joutuu priorisoimaan ja valitettavasti kaikki ei mahdu listalle.

Tarkasteltava aikaväli voi olla mitä tahansa kertaluonteisesta valinnasta tunteihin, päiviin, kuukausiin, vuosiin, ihmisen elinikään. Monesti vanhan sukulaisen kuoltua kuulee kommentointia tyyliin että olisi sitäkin nyt pitänyt ehtiä enemmän käydä katsomassa. Olisi pitänyt käyttää enemmän aikaa kariutuneeseen parisuhteeseen. Olisi pitänyt mennä kauppaan kun se vielä oli auki. Jossain vaiheessa aika vain loppuu ja peli vihelletään poikki. No more bets.

Koska ajankäytöllä yms. niukoilla resursseilla on olemassa selkeästi yläraja, jaettavaa kakkua voidaan kasvattaa ainoastaan parantamalla tehokkuutta. Tehdä samassa ajassa enemmän ja paremmin. Tätä uskon anonyymin kommentoijankin tarkoittaneen 'positiivisella kierteellä'. Vaalianalogiaan palatakseni tehokkuuden parantaminen vastaa äänestysprosentin nostamista.

Vaaleissa tarkasteltava aikaväli on vaalikausi. Vaalin tulos on mittaus, antaa sen hetkisen väliaikatiedon poliittisesta tilanteesta. Ennen vaaleja ehdokkaat puhuvat ja lupailevat kaikenlaista mukavaa. Loputtomiin ei kuitenkaan voi miettiä. Tiettyyn hetkeen mennessä äänestäjien täytyy tehdä äänestyspäätöksensä. Myös äänestämättä jättäminen on päätös.

On helppoa sanoa rakastavansa kaikkia ja välittävänsä ihan aidosti vaikka mistä/kenestä. Sitten kun niukkuutta aletaan jakaa, nähdään mitä asioita yksilö oikeasti arvostaa ja mitä pitää vähempiarvoisina. Puhe on halpaa, teot merkitsevät.

Osallistu datakeräykseen

Laadin itselleni Johari- ja Nohari-ikkunat. Toivon vastauksia lähinnä sellaisilta henkilöiltä, jotka olen tavannut useammin kuin kerran.

Pelin henki

Eräs etenkin ns. erektuslaisia piirejä kiinnostanut ajatus on ollut yritys johtaa eettisiä ja moraalisia sääntöjä peliteoriasta. Lähtöoletuksena on näkökulma, jonka mukaan useimmat (elleivät kaikki) ihmisten arkisessa elämässään kohtaamat valintatilanteet ovat palautettavissa pelin käsitteeseen, tai kenties tarkemmin ottaen sarjaksi pelejä.

Väittelen huviksenne hieman itseäni vastaan triviaaleista asioista.

Ongelmia

Lähestymistapaa on kritisoitu yksisilmäiseksi ja vajavaiseksi. Syystäkin. Elämässä vastaan tulevat tilanteet ovat hyvin harvoin täyden informaation pelejä. Tilanteet ovat usein vaikeasti hahmotettavia ja ratkaisuja joutuu tekemään tiukoissa aikarajoissa, vajavaisen tai virheellisen tiedon vallitessa. Siksi jälkiviisaus on usein parasta viisautta.

Muita haasteita ovat yhteismitallisten resurssien puute ja subjektiiviset eroavaisuudet aikavälitarkasteluissa. Yksilöiden preferenssit ovat usein samansuuntaisia, mutta vain harvoin täysin identtisiä. Esimerkki: Useimmat tuntemani ihmiset arvostavat rahaa. Tuskin kukaan kieltäytyisi ottamasta ilmaiseksi vastaan sataa euroa. Toiselle sata euroa voi kuitenkin olla suuri summa, mutta toiselle vain mitätön pikkusumma riippuen kummankin sen hetkisestä varallisuudesta.

Etenkin inhimillisistä kysymyksiä käsiteltäessä aikavälitarkastelu on olennainen osa analyysia. Toisilla on aikaa odottaa, toisilla ei. Siksi verrattaessa pelin kestoa sen mahdolliseen tuottoon syntyy eriäviä preferenssejä. Vaikka pitkän aikavälin peli olisi kokonaisuutena kannattavampi, välittömien tarpeiden tyydyttämisen tarve voi ajaa yksilön lyhyen aikavälin eduntavoittelemiseen joka on usein niin kovin... lyhytnäköistä.

Kaikki nämä ongelmat voidaan tietenkin palauttaa oletukseen rationaalisesta toimijasta. Oletetaan, että yksilö tuntee oman tilanteensa - käytössään olevat resurssit ja omat preferenssinsä ja toimii niiden kannalta optimaalisella tavalla. Käytäntö valitettavasti sanoo, että näin ei aina ole. Kaikki ihmiset nyt eivät vaan kerta kaikkiaan ymmärrä (ainakaan muiden mielestä) omaa parastaan.

Usein valinnat kulminoituvat lopulta yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi. Poliittisella kentällä ratkaisuksi rationaalisen toimijan ongelmaan tarjotaan perusvasemmistolaisesti yhteiskunnan holhousta yksilön omaa tahtoa vastaan, perioikeistolaisesti taas vastuun kantamista omista typeristä valinnoistaan.

No, missä se moraali luuraa?

Moraalista puhuttaessa vakiintuneiksi termeiksi ovat muodostuneet nollasummapeli, ja siitä johtuvat negatiivisen summan ja positiivisen summan peli. Koska olen niin sanoinkuvaamattoman laiska, en jaksa selittää niitä enää tässä vaan kehotan lukemaan Wikipediaa ennen kuin kommentoitte, mikäli käsitteet ovat epäselviä.

On esitetty näkemyksiä, että positiivisen summan peleihin osallistuminen on moraalisesti hyväksyttävää, kun taas nollasummaiset pelit ovat vähintäänkin arveluttavia ja negatiivissummaiset suoranaisesti pahoja. Noin periaatteessa yhdyn tähän näkemykseen.

Ongelmaksi muodostuvat mainitsemani yksilöiden preferenssierot pelissä olevien resurssien suhteen. Ainakin joissain erikoistapauksissa sama peli saattaa näyttää pelaajan subjektiivisesta tulkinnasta riippuen eri summatuloiselta. Esimerkki: Toiselle parinsadan euron häviäminen pokerissa saattaa olla hyvinkin sen tuoman huvituksen arvoista, toisella saattaa taas olla pelissä viimeiset ruokarahat.

Jälleen ongelma voidaan tietysti taas palauttaa yksilön tulkintaan. Jos kokee pelin negatiivissummaiseksi, on moraalitonta osallistua. Jos muiden osallistujien tilannetta ei kuitenkaan tiedä vajavaisen informaation takia, saattaa syyllistyä tietämättään määritelmän mukaisesti moraalittomaksi katsottavaan ratkaisuun.

Tämän lisäksi elämässä tulee vastaan niitä niin sanotusti ikäviä tilanteita, jotka ovat usein vangin dilemman luonteisia. Joskus on vain pakko valita oman edun ja muiden edun välillä. On hankala kysymys, mihin kohtaan parametrit tulee asettaa henkilökohtaisten preferenssiensä valossa. Missä kohtaa terve itsekkyys muuttuu ahneudeksi? Mielipiteitä aiheesta riittää.

Jos kiistanalaiset resurssit olisivat aina oikeasti yhteismitallisia, useimmat ongelmat olisivat ratkaistavissa. Sitä varten on keksitty K-H -tehokkuus. Preferenssierot estävät kuitenkin usein rationaalisen sovintoratkaisun syntymisen. Sitten käräjöidään ja maksetaan lakimiehille vastapuolen lyttäämisestä.

Loppusanat

Nää o muute aika hankalii juttui. Emmää mittää tiijä. Haukkukaa.

Lihan geometria

Kävin hirvijahdissa. Nisäkäs, esimerkiksi hirvi tai jokin muu metsästettävä riistaeläin, ei olennaisesti eroa puusta. Kumpikin on vain esine, kappale elävää materiaalia jota voidaan työstää eri tavoilla erilaisilla työkaluilla.

Ruumis on monimutkainen ja herkkä kone, joka lakkaa toimimasta kohdattuaan tietyn määrän mekaanista vahinkoa. Yksinkertaisempana eliönä puu ei pakene uhkaa kovin nopeasti. Hirvi pakenee. Nisäkkäältä täytyy esimerkiksi puhkaista keuhkot jotta se joutuu pysähtymään. Vaurio aivoihin tai selkäydinjatkeeseen vie tajun ja elintoiminnot alkavat hiipua. Kaikki on nopeimmillaan ohi muutamassa sekunnissa. Tuska, hätä ja riehuminen ovat poissa.

Kun ruumis ei enää hangoittele vastaan, sitä voidaan alkaa muokata. Hirven kurkku ja vatsa leikataan auki. Veri lasketaan ulos. Henki- ja ruokatorvi katkaistaan ja niistä vetämällä sisäelimet kalvoineen aina peräsuoleen asti irrotetaan ruumista. Kuljetuksen helpottamiseksi lantioluu voidaan sahata halki. Suolestettu ruho vedetään köysillä pois metsästä jatkojalostettavaksi.

Tämän jälkeen liha käy läpi erinäisiä vaiheita. Pää irrotetaan, ruho laitetaan riippumaan ja se nyljetään. Riiputtamalla viileässä muutaman päivän liha mureutuu. Sen jälkeen ruho paloitellaan pienemmiksi kappaleiksi. Liha irroitellaan luista, jänteistä ja kalvoista fileiksi, paisteiksi, suikaleiksi ja jauhelihaksi. Työläs prosessi on hyvä nähdä ja ymmärtää koko matkaltaan. Liha ei ilmesty pakastimeen tai kaupan tiskille maagisesti valkoisissa vakuumipakkauksissa.

Ruumiin rakenteen ja toimintojen riittävän syvällinen ymmärtäminen mahdollistaa myös positiivisen muokkaamisen. On tuhlausta antaa koko biologisen koneen menehtyä, jos pystytään vaihtamaan tai korjaamaan ainoastaan viallinen osa. Tähän tarvitaan tietoa ja osaamista.

Lääketiede ja etenkin kirurgia on kehittynyt nopeimmin juuri kuolemaa kylväneiden sotien ja mullistusten aikaan - monesti yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun on paljon rikkinäistä materiaalia, kannattaa opetella korjaamaan ja nopeasti sittenkin. Hätätilanteissa on voitu kokeilla epätoivoisiakin keinoja koska muutoin potilas menehtyisi joka tapauksessa. Onneksi tieto kumuloituu.

Elävän olennon, kuten eläimen tai ihmisen näkeminen kävelevänä lihakoneena saattaa vaikuttaa hyvin banaalilta tai raakalaismaiselta. Ymmärrän, että aiheeseen liittyy monitahoisia eettisiä kysymyksiä. Jätän ne kuitenkin tässä yhteydessä harkitusti käsittelemättä.

Takapihan tarinoita

Yhteisistä asioista, kuten esimerkiksi julkisista palveluista tai maankäytöstä päätettäessä törmätään sangen usein nimby-ilmiöön. Termi nimby tulee englannin kielen sanoista Not In My BackYard - ei minun takapihalleni. Termi tarkoittaa yksittäistä toimijaa, joka kokee haittaa ylemmän tai laajemman tahon tekemästä yleishyödyllisestä päätöksestä ja siksi vastustaa sitä.

Kuvitellaan esimerkiksi kaupunki, jossa on 1000 asukasta. Kaupungissa ei ole lainkaan jätehuoltoa vaan jätteet heitetään kadulle. Jätteenkäsittelykeskus pienentäisi kokonaishaittaa ja keskittäisi sen pienelle alueelle. Kokonaisuutena kaupunki siistiytyisi, mutta perustettavan jätekeskuksen välittömässä läheisyydessä asumismukavuus heikkenisi. Näin ollen kaikki kaupungin asukkaat ovat yhtä mieltä siitä että jätteenkäsittelykeskus kannattaisi kyllä rakentaa, kunhan sitä ei vaan rakenneta juuri minun takapihalleni.

Peliteoreettisesti tarkasteltuna kyseessä on eräänlainen monen pelaajan versio vangin dilemmasta. Kokonaisedun tavoitteleminen johtaa todennäköisesti henkilökohtaiseen haittaan.

Esimerkkitapauksessa ongelma voitaisiin ratkaista tehokkaasti vaikkapa seuraavalla tavalla: Asukkaat sopivat, kuinka suuren hinnan jokainen talonomistaja on valmis maksamaan siisteistä kaduista. Tämä hinta kerrotaan asukkaiden määrällä eli tuhannella. Näin saadaan maksimihinta mikä jätehuollosta ollaan valmiita maksamaan. Järjestetään tarjoushuutokauppa, jonka lähtöhinta on saatu maksimihinta. Edullisimman tarjouksen tehnyt saa takapihalleen jätteenkäsittelylaitoksen ja hyvityksenä muiden asukkaiden maksamat korvaukset. Mahdollinen tinkimällä syntynyt erotus palautetaan muille asukkaille. Jos kukaan ei suostu myymään takapihaansa edes maksimisummasta, jätteenkäsittelylaitosta ei kannata perustaa.

Oikeassa elämässä ongelmat ovat usein monitahoisempia eli epäsymmetrisempiä. Saattaa esimerkiksi olla niin, että jätteenkäsittelylaitos kannattaisi perustaa liikenteellisistä syistä johonkin tiettyyn paikkaan. Paikka sattuu sijaitsemaan harvaan asutulla seudulla, jonka ainoa asukas on rakasta pikku tölliään hoitava orpo sotaveteraanin leski. Hänelle oma koti on niin rakas, että hän ei kerta kaikkiaan suostu myymään sitä mistään rahasummasta. Liikenteellisesti toiseksi paras paikka sijaitsee tiheään asutun lapsiperheiden asuinalueen läheisyydessä ja muut paikat ovat selkeästi huonompia.

Ellei sovintoratkaisuun päästä, sukeutuu vastaavista tilanteista usein pitkiä ja vaikeita oikeusprosesseja. Viimeisenä keinona kunta voi lunastaa haltuunsa yksityisen maaomaisuutta kehittämiskorvausta vastaan MRL:n nojalla. Oikeusprosessiin kuluu usein paljon aikaa ja rahaa, jotka ovat aina joltakulta poissa. Kunnan oikeudenkäyntikulut maksaa veronmaksaja joka myös kärsii päätöksen viivästymisestä. Oikeusjutun hävitessään taas maanomistaja joutuu maksamaan viulut ja saattaa päätyä menettämään maaomaisuutensa omasta mielestään aivan liian alhaiseen hintaan. Sitten soitetaan Karpolle.

Nämä ovat aikuisten ihmisten hankalia asioita. Pahimmillaan kunnan lunastusoikeus saattaa johtaa suoranaisiin oikeusmurhiin. Kunnalla ei ole tarvetta maksaa pyydettyä hintaa jos kerran voidaan päästä halvemmallakin käyttämällä lakia pakottamiseen. Toisaalta, jos kauppoja ei synny niin yhden vastarannankiisken hangoittelu saattaa johtaa massiivisiin vaihtoehtoiskustannuksiin muille kunnan asukkaille.

Kaikkia ei voida aina miellyttää. Suomalaiseen tapaan asiaa hoitava virkamies tyypillisesti ratkaisee kiistan jollakin parhaaksi katsomallaan kompromissilla, johon oikein kukaan ei ole tyytyväinen. Se on demokratiaa eli byrokratiaa.

Linkkejä:

Väitös nimby-ilmiöstä
kunnat.net - Kehittämiskorvaus ja muut maapolitiikan keinot