Liioittelu strategiana

Tietynlaisissa kollektiivisissa päätöksentekoprosesseissa voidaan käyttää eräänä strategiana liioittelua; päätöksenteon lopputulosta voi olla mahdollista hivuttaa haluamaansa suuntaan ottamalla kantaa omaa optimaalista lopputulosta voimakkaammin. Tätä varten täytyy muodostaa ensin oletus muiden päätöksentekijöiden toiminnasta ja päättää omasta toiminnastaan sen perusteella.

Yksinkertaistettu esimerkki: Yhdistyksen kymmenjäseninen hallitus päättää kokouksessaan hyväntekeväisyyteen lahjoitettavasta summasta. Sovitaan että summa ratkaistaan lippuäänestyksellä siten, että annetuista äänistä lasketaan keskiarvo jonka suuruinen summa lahjoitetaan. Alustavasti on ollut puhetta noin 500 euron lahjoituksesta ja on oletettavissa useimpien äänestävän osapuilleen tuon suuruista summaa. Yhden henkilön äänellä on 1/10 painoarvo lopputulosta muodostaessa.

Jos yksittäinen henkilö toivookin että lahjoitus olisikin ennemmin lähempänä 1000 euroa, hän voi ratkaista ongelman äänestämällä lahjoituksen suuruudeksi 5000 euroa. Olettaen, että muut äänestävät 500 e, lopputulokseksi tulee 950 e. Vastaavasti jos säännöt on ennakolta sovittu näin väljästi, äänestämällä -5000 e keräystä vastustava henkilö saa aikaan lopputuloksen jossa hyväntekeväisyydestä ollaankin ottamassa rahaa.

Näin yksinkertaisessa päätöksentekojärjestelmässä ongelmaksi muodostuu rajattoman spekulaation mahdollisuus ja sen yleistyessä luottamuksen katoaminen järjestelmä kohtaan. Äänestyskäyttäytymistä on välttämätöntä rajoittaa jollakin tapaa. Politiikassa tämä tehdään tyypillisesti sitomalla äänestysvaihtoehdot ehdokkaisiin (ja tietenkin tyhjän äänestämiseen sekä äänestämättä jättämiseen).

Vahvoja puolueita suosivan, Suomessa eduskuntavaaleissa käytettävän suhteellisen vaalitavan ollessa käytössä spekulaatiolle annetaan mahdollisuuksia. Yksittäisen äänen ollessa suhteellisen merkityksetön kiusaus jopa kasvaa. Jos äänestäjä toivoo poliittisten linjausten siirtyvän vasemmalle päin, hänen saattaa olla kannattavaa oman äänensä tehon maksimoidakseen äänestää todennäköisesti juuri ja juuri läpi menevää kommunistia vaikka ei itse kommunisti olisikaan.

Luulen, että tämän takia nuorisolla on aina tarve olla radikaali.

Linkataan tähän vielä Fi-Libistä Lasse Pitkäniemen taannoinen erinomainen kirjoitus äänestyskäyttäytymisestä.