Saavutetuista eduista ei tingitä, kuuluu periaate. Useiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen on niin vaikeaa juuri siitä syystä, että jonkin ryhmän etujen leikkaaminen herättää aina kovaa vastustusta. Samaa aihetta sivusi taannoin Soininvaara.
Monet suuret ja hyödylliset uudistukset on kuitenkin saatu toteutettua vain jonkin ryhmän saavutetuista eduista tinkimällä. Esimerkkeinä Ranskan vallankumous, jossa aatelisten erioikeuksia rajoitettiin rankalla kädellä ja Englannin hiilikaivosten lakkauttaminen ja siitä seuranneet mellakat 1980-luvulla. Vaikka etuoikeuksista nauttineet ryhmät vastustivat kovasti muutoksia, tapahtuneet uudistukset hyödyttivät yhteiskuntaa kokonaisuutena.
Ongelmia muodostuu aina kun aletaan takaamaan kansalaisille positiivisia oikeuksia; siis oikeutta johonkin etuun, erona negatiivisen oikeuden tarkoittamaan vapauteen jostakin. Jos esimerkiksi keksitään johonkin hankalaan sairauteen uusi, kallis mutta tehokas hoitomuoto, tuleeko yhteiskunnan automaattisesti kustantaa se verovaroin sitä tarvitseville? Entä jos hoito on päätetty kustantaa nousukauden aikana, mutta taloudellinen tilanne heikkenee?
Perimmäinen kysymys kuuluu: Jos jollekin ryhmälle on (kenties typerästi) myönnetty saavutettu etu, saako sitä riistää vai tulisiko kaikkiin yhteiskunnallisten muutoksiin aina liittää K-H -kompensaatio. Esimerkkinä kohderyhmässä itkua herättänyt ajoneuvoveron uudistus; tulisiko valtion korvata poliittisen päätöksen seurauksena tapahtunut bensiiniautojen arvon aleneminen niiden omistajille.
Suomen politiikassa eläkkeiden tai maataloustukien leikkaamisen ehdottaminen on poliittinen itsemurha. Tässä toteutuu enemmistön diktatuuri; jos riittävän vaikutusvaltainen ryhmä on kerran onnistunut maksattamaan laskunsa yhteisestä kassasta niin sitä on hyvin vaikea ryhtyä vastustamaan.
En edes aloita oopperasta. Kuinkahan moni allekirjoittaisi adressin, joka vaatisi kaiken valtion tuen lakkauttamista oopperalle ja teatterille?
